Taas yksi työpäivä Belli Scarpissa on lopuillaan.

- Huomio huomio kaikki! Mira taputtaa yhtäkkiä käsiään yhteen. Me, hänen uskolliset työntekijänsä, jotka olemme inventaarion vuoksi olleet kaikki töissä yhtä aikaa, hiljenemme kuuntelemaan.

- Kiitokseksi menestyksekkäästä talvesta ja keväästä haluamme Rikun kanssa kutsua teidät kaikki kotiimme syömään, juomaan ja saunomaan kahden viikon päästä lauantaina!

Idioottikaksoset hihkuvat tyytyväisyyttään kuin teinit amerikkalaisissa elokuvissa, ja Kiira kuiskaa minulle äänettömästi sanat "ilmaista viinaa".

Olen luvannut lähteä ulos tyttöjen kanssa kyseisenä lauantaina, mutta nythän tarjolla olisi jos ei nyt aivan ainutkertainen, niin ainakin kovin harvinaislaatuinen tilaisuus päästä tutustumaan Miran ja Rikun Taloon, josta liikkuu villejä juoruja kaupungilla. Väitetään, että se on tullut maksamaan kahdeksansataatuhatta euroa ja että kaikki materiaalit ja kalusteet siellä ovat parasta mitä rahalla saa. Enemmän kuin ohareiden tekeminen ystäville, minua arveluttaa kuitenkin ajatus saunomisesta ja uimisesta työkavereiden seurassa. Olen siitä epätyypillinen suomalainen, etten juurikaan nauti sosiaalisesta vähäpukeisuudesta ja nykyiset bikininikin ovat auttamattoman vanhanaikaiset, muodostaan venyneet ja kloorin haalistamat.

Vajaata tuntia myöhemmin löydän itseni siitä liiviliikkeestä, jossa myydään parhaat ranskalaiset alusvaatteet ja uimapuvut ja jossa saa myös erittäin asiantuntevaa palvelua.

Asiansa tunteva asiakaspalvelija nappaakin minut otteeseensa heti, kun olen saanut kutakuinkin nenäni sisään liikkeen ovesta.

- Heihei, voinko olla avuksi? hän sirkuttaa.

Olen vähällä mutista vanhasta tottumuksesta nuo maagiset sanat vain katselemisesta, mutta muistan sitten kahden viikon kuluttua koittavan tulikokeeni, työkavereiden edessä uima-asussa näyttäytymisen.

- Tota, mä tarvisin uuden uimapuvun.

- Olitteko ajatellut yksi- vai kaksiosaista?

- No, niinku ehkä kokouimapukua…

Haluaisin mieluummin uudet bikinit, mutta kokouimapuku ainakin peittäisi enemmän kehostani. Tarkasteltuani myyjän avustuksella pariakymmentä eri tavoin korkealaatuista ja tyylikästä uimapukua sulkeudun lopulta sovituskoppiin kolmen houkuttelevimman kanssa.

Liikkeen laadukkuus ei ulotu sovituskoppiin. Siinä ei ole ovea, vain purjerenkailla tankoon ripustettu sininen kangasverho, joka uhkaa siirtyä sivuun etenkin silloin, kun kumarrun riisumaan farkkujani. Peili onkin sitten riittävän iso ja varustettu kääntyvällä sivupeilillä, jotta voin tarkastella uimapukujen sopivuutta myös takapuolelta, mutta synkeänvihertävän, yläviistoon sijoitetun loisteputkivalaisimen valossa Milon Venuksen marmorivartalokin näyttäisi harmaalta ja muhkuraiselta. Puhumattakaan omasta tomumajastani, jota on kyllästetty koko pitkä talvi alkoholilla, hampurilaislounailla ja Daim-patukoilla täysin laiminlyöden liikunnan, kuivahieronnan ja hyvän seksin ihoa virkistävä vaikutus. Näky on masentava: vaikuttaa kuin joku olisi nähnyt asiakseen täyttää reiteni ja takapuoleni jollakin raejuustonkaltaisella valmisteella ja vielä kirjailla tuo kirnupiimänvalkoinen kauhistus sinisenä kuultavien verisuonten ja turhan miehekkäiden ihokarvojen verkostoksi.

- Ovatko koot sopivia? myyjätär kiekaisee verhon toiselta puolelta. Minkä vuoksi ne kysyvät sitä aina siinä vaiheessa, kun on juuri ja juuri saanut riisuttua omat vaatteensa?

Mutisen vastaukseksi jotain myöntyvää ja tartun ensimmäisenä käteenosuvaan sovituskappaleeseen. Uimapuku on limenvihreä. Limenvihreä ja kirnupiimä eivät siftaa kovinkaan hyvin toisiinsa, joten paiskaan uimapuvun nurkkaan ja kokeilenkin omaa suosikkiani, mustavalkoista luomusta, jossa on hieman 40-luvun Hollywood-dramatiikkaa. Se näyttää yllättävän hyvältä päälläni: mustat ja valkoiset geometriset kuviot vetävät huomion pois kalvakkaasta ihosta ja on sijoiteltu niin, että uumani vaikuttaa todellista kapeammalta. Lisäksi kovitettu yläosa saa rinnat näyttämään oikein terhakoilta. Luulen jo löytäneeni voittajan, kun silmäni osuvat mustavalkoisen ihmeen hintalappuun. Lycrakappale maksaa reilusti enemmän kuin olisin valmis sijoittamaan hyvälaatuiseen puolihameeseen tai brändifarkkuihin.

Kääriydyn siis ulos mustavalkoisesta ja kokeilen viimeistä uimapukua. Siinä on klassinen leikkaus ja se on väriltään tummansininen. Se tukee hyvin povea ja peittää valtaosan takapuoleni muhkurahelvetistä. Oikein kiva uimapuku siis, ja todella tylsä ja mitäänsanomaton. En kai minä nyt ole ostamassa uimapukua vain työkavereiden silmiä varten? Vaatteen tulee aina olla sijoitus tulevaisuuteen, ja on vaikea kuvitella yhdenkään miehen lumoutuvan siitä, että osuisin kohdalle merimiehensinisessä perusuimapuvussa.

Niinpä minun on selvittävä kunniakkaasti ulos liikkeestä ostamatta mitään.

- No, miltäs ne tuntuivat?

Myyjä hymyilee äidillisen lämpimästi, kun ilmestyn kopista tauottomasta riisumisesta, pukeutumisesta ja peilin edessä vääntelehtimisestä punehtuneena.

- Ei oikein olleet sellaisia…, aloitan varovasti ja näen, kuinka hymy kivettyy naisen kasvoille.

- Koetettaisiinko muita malleja? Tai isompia kokoja? hän sanoo hyisellä äänellä.

- No ei nyt ehkä…

Nainen ojentautuu nappaamaan uimapuvut kädestäni. Hän luulee aivan selvästi, ettei minulla ole varaa hänen hienoihin ranskalaisuimapukuihinsa. Se on tietysti totta, mutta halveksuva katse suututtaa minua ja päätän kokeilla viimeistä korttani:

- Oikeastaan toi mustavalkonen sopi aika hyvin, mutta se on melko hintava.

- Laatu maksaa itse itsensä takaisin, nainen sanoo eikä hymyile enää.

- Tuota, oliskohan siinä nyt yhtään tinkimisen varaa?

Nainen jäykistyy liikkumattomaksi ja hengittämättömäksi.

- No, ehkä voisin antaa tuon kaksi euroa alennusta, hän kuiskaa ikuisuudelta tuntuneiden sekuntien jälkeen.

- Mun täytyy vielä vähän miettiä, mumisen ja lähden luovimaan ulos liikkeestä. Nainen tuijottaa minua synkästi. Hän ei usko, että palaan noutamaan uimapukua.

Puolen korttelin päässä liiviliikkeestä on ruotsalainen ketjuvaatekauppa. Sen rekit pullistelevat toinen toistaan hauskemman näköisiä uimapukuja ja bikineitä, jotka maksavat vain murto-osan liiviliikkeen tuotteiden hinnoista. Bikinit ovat kokouimapukuja tyylikkäämpiä, ja järkeilen, että jos ostan sellaiset, minun on pakko tehdä jotakin vatsamakkaroilleni, sen sijaan että vain kätkisin ne elastanin alle.

Suljen silmäni selluliitilta ja päädyn suklaanruskeisiin bikineihin, joissa on turkooseilla helmillä koristeltu push up –yläosa ja varsin armelias hotpants-alaosa. Yläosan kokovalinta tuottaa hieman päänvaivaa, koska Kukkiksen ikiaikaisen ohjeen mukaan push upit pitäisi aina ottaa yhtä kuppikokoa pienempinä kuin muut rintaliivit. Saatan sieluni korvin kuulla, kuinka Kukkis vakuuttaa minulle sanojen loppuja painottaen:

- No mitkä push upit ne sitten on, jos koko tissi vaan lepää siinä kupissaan kuin nilviäinen simpukankuoressa? Niiden täytyy puristaa ne muotoonsa! Katso vaikka mitä kuvastoa tai lehteä, aina on mallilla yhtä kuppikokoa normaalia pienemmät liivit…

B- vai C-kuppi? Haen vielä B-kupinkin sovitukseen vain todetakseni, että näytän siinä lähinnä pornobaarin tarjoilijalta. Rintojen välinen rako on niin tiukka, että siinä voisi kuljettaa lompakkoa ja rinnat menevät muutoinkin merkillisen kulmikkaan muotoisiksi sivusta päin tarkasteltuina. Hylkään yksin tein Kukkiksen, tuon alipainoisen hernekepin, pukeutumisohjeet.

Kassalla seisoo juron näköinen ikiteini liian pienessä topissa ja humppakahvat lantiohousujen kauluksesta tursuten.

- Otatsä nää molemmat yläosat? hän kysyy sävyttömällä äänellä.

- Ei, ei! Ne pienemmät saa jäädä tänne!

Ikiteini tunkee ostokset muovipussiin ja ojennan hänelle pankkikortin.

Laskelmieni mukaan olen tällä mainiolla ostoksella säästänyt lähes seitsemänkymmentä euroa rahaa, ja sitähän tarvitsee juhlia. Kukkis on lukemassa tenttiin, mutta Mallu suostuu heti mukaan. Puolta tuntia myöhemmin olemme terassilla.

- Minkä helvetin takia ihmisen pitäis maksaa toistasataa euroa jostakin, johon menee kangasta noin puoli metriä?

- Ei minkään takia, Mallu sanoo painolla. – Ruotsalaiset on ymmärtäneet sosiaalidemokratian ihan oikein: se on sitä, että kaikki voi ostaa Ikeasta tyylikkään designin näköisiä huonekaluja halvalla ja sitä, että kaksi kuukautta siitä, kun Galliano tai Gaultier on esitellyt catwalkeilla jonkun hepenen, sä voit ostaa sen ihan taskurahalla Hennesiltä.

- Just niin! Olis aivan älytöntä maksaa mansikoita jostakin "hyvästä merkistä", kun nekin on kuitenkin teetetty jossain kehitysmaissa lapsityövoimalla. Haluutsä muka maksaa jonkun Donatella Versacen huviloiden paskahuussien kultaisia ovenkahvoja vaateostoksillas, jos laadussa ei juurkaan ole eroa?

Oikeastaan pidän kyllä kallista laadukkaan synonymina, ja ettei minulla ole enempää merkkituotteita, johtuu lähinnä kulutusvarojeni rajallisuudesta. Mallu on vastakohtani, markettibrändien ja halpistuotteiden suurkuluttaja, mutta tänään on helppoa olla yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että tuotemerkistä maksaminen on naurettavaa.

- Entä jos, Mallu sanoo äkkiä vinosti hymyillen. – Entä jos Ikeasta voisi ostaa miehiäkin?

Tartun heti syöttiin.

- Silloin munkaan ei tarvis olla koskaan ilman! Kun löytyis myyntinäyttelystä just mulle sopiva, sellainen, jonka värit sopis mun sohvaan, katsoisin vaan siitä pikku lapusta että "Knulla, viilutettua palikkajäljitelmää, hylly 15, paikka 24". Ja se olis aika hyvin tehty kopio jostain George Clooneysta tai muusta klassikkopanetuksesta. Vaikka just se miesmalli olis tietysti myyty loppuun…

Mallu arvelee, että löytöpaikasta saattaisi löytyä joku pikkuisen pintaviallinen kappale hirmu halvalla.

- Ei mun tuurillani. Todennäköisemmin toteaisin vaan, että mähän en täältä asti palaa Tampereelle ilman miestä. Että otetaan nyt se malli "Börje", se on halvempikin ja loppujen lopuks ihan kiva.

"Ihan kiva" on surkein määritelmä, jonka mies voi ystäväpiirissäni saada, eufemismi täysin ansiottomalle partnerille, vieläkin vaatimattomammalle saavutukselle kuin"totaalinuija" tai "säälittävä luuseri".

Kuvittelemme minut kuljettamassa litteään laatikkoon pakattua Börjeäni kotiin junalla, ehkäpä oikein charterbussilla. Kaikilla muilla naisilla on hattuhyllyllään se himoitsemani Knulla.

- Ja kun pääsisit kotiin, huomaisit, että Börjestä puuttuu ruuveja …

- Tai että sillä on kaksi vasenta jalkaa. Ja sekin olis unohtunut kokonaan paketista. Vaikka mitä väliä sillä enää olis, kun luonnossa se näyttäis kuitenkin vähän halpikselta ja ne vasemmat jalatkin lenkottais!

Meitä naurattaa niin, että voisi luulla meidän olevan humalassa. Pyyhimme hetken huokaillen silmiämme ja palaamme sitten alkuperäiseen aiheeseen "miksi köyhän kannattaa ostaa halpoja vaatteita". Muistutan, että halpaa hankittuaan ei joudu kierimään omantunnontuskissa menetettyjen rahojen takia, jos hetken kuluttua osoittautuukin, että kyseinen vaate ei loppujen lopuksi olekaan hyvä tai on pois muodista jo seuraavalla viikolla.

Mallu kiirehtii tuomitsemaan ihmiset, jotka sijoittavat ainoastaan parhaaseen laatuun, siis ne, joilla on vaatekaapissaan mukamas vaan parit hyvin istuvat farkut, yhdet alpakanvillaiset suorat housut, Burberryn paita, laadukas poolo, puolihame ja pikkumusta ja jotka väittävät selviävänsä tilanteesta kuin tilanteesta näillä kalliilla, mutta ajattomilla sijoituksillaan.

- Toi on sellasta paskapuhetta! minä kivahdan. - Mirakin vetää just tota stunttia, että sillä ei olis kuin ihan minimimäärä vaatteita, huippulaatua tietenkin, muttei mitään ylimääräistä tai pintamuotia. Kissan viikset! Mä en oo koskaan nähnyt kenelläkään niin paljon erilaisia minihameita tai trenssejä kuin sillä naisella!

Mallu tiirailee maailmaa tyhjenevän oluttuoppinsa pohjan lävitse.

- Se nyt vaan on niitä asioita, jotka täytyy sanoa, jos on olevinaan menestyvä. Ihan niin kuin täytyy väittää, että keittiö on sen vuoksi puolen Pirkkahallin kokoinen, että kokkaaminen on pariskunnan tai perheen yhteinen lempiharrastus ja ystävätkin kutsutaan usein kylään valmistamaan ruokaa.

Olemme täysin vakuuttuneita, että todellisuudessa näillä uraraketeilla ja yrittäjillä, joilla on mahdollisuus laittaa henkilöauton verran cashiä italialaisiin keittiökoneisiin, ei ole aikaa tai voimia kuin tilata pizzaa huippuvarustellussa seurustelukeittiössään. Tarvitaan enää hetkinen mammonalla saavutettavan halveksumista, jotta se, etten ostanutkaan laadukasta uimapukua vaan halpaketjun tusinatuotteen, tuntuu järjen voitolta tärkeilystä ja puhtaasta hölmöydestä. Sitten siirryn asiasta reilusti sivuun huokaisemalla:

- Voi että sitä voi alkoholi maistua hyvälle!

Mallulla on veikeä hymy huulillaan.

- Mulla on ihan sellanen fiilis, että mä voisin lähtee tänään vähän keikuttaan pebaa johonkin diskoon, hän ilmaisee retrohenkisesti.

Torjun ehdotuksen, koska minun täytyy olla töissä yhdeltätoista.

- Yhdeltätoista! Sehän on käytännössä iltapäivää! Jos lähtee kotiin, sanotaan vaikka kahden kieppeillä, on punkassa noin puol kolme ja jos herää kymmeneltä, on ehtinyt nukkua…

Mallu laskee kuumeisesti sormillaan.

- Seitsemän ja puoli tuntia! Jos se ei ole riitävä yöuni, niin mikä sitten?